Mutta silti jotenkin koiran keskittymiskyky hajosi eikä moottori ei riittänyt suoriutumaan viimeisestä tehtävästä. Ei, vaikka koira työskenteli periaatteessa ihan hyvin, niin hyvin, että se löysi yksittäisenkin lutikan. Mutta jokin hiersi vastaan, koska viimeinen testiosuus kaatui virheilmaisuun – kaiken lisäksi jokaisella kerralla vähän eri asian. Kerran kuollut lutikka. Kerran lutikan uloste. Kerran ihan vain tyhjä kohta. Kaiken näistä Kuje oli edeltävän tunnin aikana ohittanut jo kahteen tai kolmeen kertaan kolmessa edellisessä testiosassa.

On turhauttavaa olla monta kertaa niin lähellä. Ensimmäiset epäonnistumiset saivat minut vain lisäämään kierroksia. Tarkempaa ja analyyttisempaa harjoittelua useammin ja paremmin. Seuraavat epäonnistumiset kuitenkin näyttivät sen, että kaasun painamisesta ei ollut apua. Tiesin, että jos haluan saada Kujeesta itselleni työkaverin, minun on otettava takapakkia. Tiedätkö sen, kun välillä tietää ihan täsmälleen, mitä kannattaisi tehdä, mutta ei halua tehdä niin, koska se on a. työlästä b. epämiellyttävää? Siltä minusta tuntui.

Hyväksyttyäni tilanteeni alkoi Kujeen työskentelyssä olevien käsijarrujen tunnistaminen ja vapauttaminen. Kyllähän sitä voi tietenkin lisätä kierroksia ja painaa kaasua, vaikka käsijarru on päällä, mutta jokainen autolla ajanut tietää, että se ei ole kauhean järkevää: eteenpäin ei pääse vaivatta ja jarruttavat osat kuumenevat. Tuloksena on kitkaa ja todennäköisesti lopulta jotain menee rikki. Joten peruutin vaihe kerrallaan taaksepäin ja löysin lopulta niin monta jumissa olevaa käsijarruvipua, että aloitin aivan alusta. Kauempaa kuin ilmaisusta: aloitin siitä, että koira olisi harjoitustilanteissa mahdollisimman optimistinen, utelias ja yritteliäs. Ja sitten jatkoimme matkaa vähitellen vauhtia lisäten. Katsoin jatkuvasti videoita aiemmista harjoitusvaiheista, jotta Kuje ei ehtisi vetää käsijarrua päälle minun huomaamattani.

Kujeen etsintätyöskentelyssä olevan jännitteen purkamisen aikana opin tietenkin valtavasti koiran käyttäytymisestä ja etsintäkoiran kouluttamisesta, mutta olin usein myös väsynyt, kyllästynyt ja turhautunut. Minulla oli onnekseni kollegoita ja ystäviä, jotka tsemppasivat, neuvoivat kiperissä kohdissa ja myös auttoivat huomaamaan kehityksen silloin, kun itse en sitä nähnyt. Kuje suoritti lutikkakoiran käyttöönottotestit noin 1,5 vuotta myöhemmin heinäkuussa 2023 ja on sen jälkeen suorittanut puolen vuoden välein tasontestaukset (nyt jo kuusi kertaa!) ilman mitään ongelmia. Huolella korjattu perusta on nyt vakaa ja ennen kaikkea helppohoitoinen. Ja jos huomaan, että Kujeen tassu on livahtamassa käsijarrulle, tiedän, että harjoittelussa kaikkein tärkeintä on saada hänet vakuuttumaan, ettei kässäriä tarvita.

Projektimme aikana Kuje osoitti minulle uudelleen ja uudelleen, miten koiraa arvostamalla sen koko potentiaali pääsee lopulta käyttöön. Case Kuippa lutikkakoiraksi opetti minulle suurimman osan niistä periaatteista, jotka mielessä nykyisin koulutan etsintäkoiria. Tai siis -koirakoita.

Koiran kaikki potentiaali -työpajasarjassa opettelet yhdessä kanssani tunnistamaan sen, mikä estää koiraasi olemasta parhaimmillaan etsinnöissä – ja tietenkin myös kaiken sen, milloin koirasi on parhaimmillaan. Katsomme videoita, teemme pohdinta- ja havainnointitehtäviä ja tietenkin myös valmistelemme harjoituksia koirille. Työpajasarja pidetään Zoomissa. Syksyn työpajat ovat täynnä – varaa paikka tammi-helmikuun työpajoihin.

Terveisin
Elisa

Koiran mielestä etsiminen on palkitsevampaa kuin löytää haju.

Voi olla, ja varmaan siinä tilanteessa oikeasti onkin.

Mutta jos haluaa etsintäkoiran, joka löytää niitä hajuja, joita me toivomme, niin tälle asialle voi kyllä tehdä jotain. Kun koiran tavoitteena on löytää jotain itselleen (sic!) arvokasta, etsiminen on sille pelkkä työväline päämäärään pääsemiseksi. Siksi etsintäkoira tarvitsee porkkanoita1, jotakin houkuttelevaa, jotta ihmistä kiinnostavat asiat olisivat koirastakin panostuksen väärtti.

Jauhelihapannari porkkanaraasteella

2-3 kananmunaa
2 porkkanaa
2 dl kaurajauhoja
400 g jauhelihaa

1. Raasta porkkanat.

2. Yhdistä porkkanaraaste, kananmunat ja kaurajauhot. Sekoita.

3. Lisää jauheliha ja sekoita.

4. Kaada seos leivinpaperin päälle uunipellille. Levitä tasaiseksi.

5. Paista 200 asteisen uunin keskiosassa ensin noin 10 minuuttia, jonka jälkeen leikkaa muutamaan osaan ja käännä pannari. Laita uudestaan uuniin noin 10 minuutiksi.

6. Leikkaa jäähtynyt pannari sopivan kokoisiksi paloiksi.

Mutta puretaan vähän.

Kun ihminen toteaa etsimisen olevan palkitsevampaa kuin löytäminen, on taustalla myös oletus siitä, että etsiminen ja löytäminen ovat keskenään kilpailevia tai jollain lailla eriarvoisia käyttäytymisiä. Ajattelemme, että ”löytämällä” koira menettää jotain sellaista, mitä se ”etsimällä” saa.

Koira saattaa mieluummin etsiä kuin löytää myös siksi, että ilmaisun tekeminen on aidosti ikävää, mutta ei mennä siihen nyt. Oletetaan, että etsiminen on koiralle arvokkaampaa kuin löytäminen ilman, että ilmaisuun liittyy vaikkapa epävarmuutta.

Mitä sellaista koira siis saa ”etsimällä”, mitä ei saa ”löytämällä”?

Etsiessään koira saa tehdä monia niistä asioista, joiden vuoksi ihmiset itse asiassa ajattelevatkin koiran nauttivan etsintäharrastuksesta. Koira saa liikkua omalla tavallaan ja olla koiramaisen utelias tutkiessaan ympäristöä – vaikka toisten koirien hajuja.

Pysähdy hetkeksi miettimään, onko koiralla mahdollisuuksia toteuttaa näitä koiramaisia juttuja luvallisesti, ilman paheksuntaa muualla kuin etsintätreeneissä. On tärkeää, että on, ja riittävästi mahdollisuuksia. Siitä on hyötyä sekä, tietty, koiran hyvinvoinnille, että sille, että meillä on paremmat mahikset onnistua koulutuksessa. Eli paremmat mahikset siihen, että koiraa kiinnostaa meidän juttumme, kun sillä on riittävästi mahdollisuuksien omien juttujensa toteuttamiseen.

Etsintäkäyttäytymisen taustalla on eläimen tarve hankkia ympäristöstään yhtäältä tietoa ja toisaalta ruokaa. Tiedonkeruu voi johtaa yhtä lailla siihen, että välttää ikävän kohtaamisen kilpailijan tai saalistajan kanssa, kuin siihenkin, että löytää ruokailumahdollisuuksia. Etsintätehtävää tekevän koiran syvimmät motiivit ovat ihan samanlaisia. Me tietty haluaisimme, että koira miettisi ensisijaisesti sitä, että etsimällä voi saavuttaa ruokaa (tai lelun), koska siitä olisi meille hyötyä – koira löytäisi meitä kiinnostavan hajun ja saisi meiltä palkkion.

Etsintätehtävää tekevän koiran sisäinen motivaatio (tutkiminen) ja ulkoinen motivaatio (ihmisen antama palkkio) eivät kuitenkaan ole luonnostaan vastakkaisia. Ne voivat myös täydentää toisiaan. Uteliaisuus on tosi hyödyllinen piirre etsintäkoirassa – se saa koiran tutkimaan kiinnostuneena paikkoja ja pitämään uusia tiloja mahdollisuuksina… löytää, jos tarjoamamme porkkana, siis palkkio, on koirasta vaivan arvoinen. Aivojen toiminnan tasolla sisäisten ja ulkoisten palkkioiden erolla ei oikeastaan ole merkitystä, vaan kaikki mielihyvää tuottavat kokemukset kulkevat saman järjestelmän läpi. Ylipäätään tällainen jaottelu voi olla epäselvä. Eri tilanteissakin etsintää voivat motivoida vähän eri asiat: joskus kiinnostus (tutkiminen), joskus kannustus (ohjaajan tarjoama palkkio) tai näiden yhdistelmä.2

Ihmisen määrittelemien asioiden löytämiseen liittyy kiinteästi se yksi asia, mikä ei liity ruuanhankintaan tai tiedonkeräämiseen: ilmaisu. Itseään kiinnostavia juttuja etsivä koira nappaa löytönsä suuhun, tökkii sitä kuonolla, kääntelee tassulla eli tekee kaikkea sellaista, mitä me emme toivoisi koiran tekevän ruokasienillemme, omaisuudellemme tai mille koesäännöt sanovat soo-soo.

Porkkanaseitipannari

400 g porkkanoita
400 g seitiä
2 kananmunaa
3 dl kaurajauhoja

1. Paloittele porkkanat.

2. Keitä porkkanoita ja seitiä noin 10 minuuttia. Kaada keitinvesi. Survo tasaiseksi.

3. Anna vähän jäähtyä.

4. Lisää kananmunat ja kaurajauhot. Sekoita tasaiseksi.

5. Kaada seos leivinpaperin päälle uunipellille. Levitä tasaiseksi.

6. Paista 175 asteisen uunin keskiosassa ensin noin 10 minuuttia, jonka jälkeen leikkaa muutamaan osaan ja käännä pannari. Laita uudestaan uuniin noin 10 minuutiksi.

7. Leikkaa jäähtynyt pannari sopivan kokoisiksi paloiksi.

Että kyse ei usein taidakaan olla siitä, että koira mieluummin etsii kuin löytää. Vaan että koira mieluummin etsii kuin ilmaisee. Etsimistä jatkamalla koira ei siis välttämättä ainoastaan saa jotain sellaista, mitä menettää löytämällä – koira saattaa myös välttää jotakin, mikä liittyy ilmaisuun. Ja siihen ongelmaan ei välttämättä auta pelkkä palkkioporkkanan koon kasvattaminen.

Tätäkin teemaa käsitellään loka-marras-joulukuun työpajasarjassa, johon voi ilmoittautua 30.9. alkaen. Nuuski täältä lisätiedot ja löydä reittisi odotuslistalle, niin saat ekana kaikki infot.

Terveisin
Elisa

Ihmisenä, jolle etenkin itselle uutta asiaa harjoitellessa harjoitussuunnitelma on vähän kuin pelastusliivi (ei -rengas, koska liivi puetaan päälle valmiiksi mutta rengasta ei).

Mutta suunnitelman noudattaminen on myös suunnitelman sudenkuoppa.

Suunnitelma saa katsomaan asioita, jotka ovat oleellisia sen kannalta, että suunniteltu harjoitus etenee kohti tavoitetta. Samalla jää helposti huomaamatta jotain, mihin ei tietoisesti kiinnitä huomiota tai mitä ei odota näkevänsä.

Kun keskittyy ennalta päättämäänsä polkuun edetä koulutuksessa, saattaa jäädä huomaamatta toinen polku, joka veisi määränpäähän luotettavammin tai nopeammin tai molempia.

Kun keskittyy ennalta päättämäänsä polkuun edetä koulutuksessa, saattaa jäädä huomaamatta asioita, joista kehittyy ongelmia koulutuksen myöhemmissä vaiheissa.

Kun keskittyy ennalta päättämäänsä polkuun edetä koulutuksessa, saattaa jäädä huomaamatta koiran epävarmuudesta kielivät eleet ja muu käyttäytyminen.

Kun keskittyy ennalta päättämäänsä polkuun edetä koulutuksessa, saattaa jäädä huomaamatta, että koira ei osaakaan pohjataidoiksi tarvittavia asioita riittävän hyvin.

Jotta huomaa asioita suunnitelman ulkopuolelta, on katsottava yhtä aikaa sekä yksityiskohtia että kokonaisuutta. Siihen pystyy, kun oppii tunnistamaan koiran käyttäytymisestä tunnusmerkkejä yhtä lailla itsevarmuudesta kuin epävarmuudesta. Sillä mihin tahansa näkökulmaan jumahtaminen sulkee pois muut.

Mikään tästä ei ole syy jättää harjoitusta suunnittelematta. Ja silti suunnitelma ei tarkoita, että se olisi paras mahdollinen tapa edetä harjoitustilanteessa, kun itse tilanne on lopulta päällä.

Suunnitelma on vähän kuin kompassi. Se pitää meidät suunnassa. Mutta tarkat valinnat kulkureitistä – kuten se, mikä on paras reitti ylös kalliolle tai kannattaako suoalue kiertää vai mennä läpi – kannattaa ehkä sittenkin tehdä silloin, kun on hetkessä kiinni.

Kun haluat oppia lukemaan maastoa eli tunnistamaan koiran koko potentiaalia hyödyttäviä valintoja, on loka-marras-joulukuun webinaarisarja hyvä paikka aloittaa.

Terveisin
Elisa

Anna kun selitän.

Karkeasti ottaen sekä koirat että ihmiset tekevät asioita kahdesta syystä:

A. Saadaksemme jotain, mitä haluamme – tavoittelu

B. Päästäksemme eroon jostain, mitä emme halua – välttely

Sanotaan, että haluaisin harrastaa koirani kanssa raunioetsintää. Se on aivan supermielenkiintoinen tehtävä, jossa koira paikallistaa ihmisiä mitä erikoisemmista piiloista. Tavoittelen tilannetta, jossa minä ja koirani teemme keskittynyttä ja tehokasta etsintää ja voisimme toimia ihan oikealla pelastustehtävällä.

Mutta raunioetsintäharrastukseen kuuluu olennaisesti maalihenkilönä eli kadonneena toimiminen treenikavereiden koirille (jotka vuorostaan piileskelevät minun koiraani). Se tarkoittaa kykkimistä ja ryömimistä pimeissä, ahtaissa ja kosteissa raunioradan rakenteissa.

Ja sanotaan, että minä pelkään1 hämähäkkejä, pimeää tai ahtaita paikkoja, tai ehkä näitä kaikkia. Joko siis luovun ajatuksesta harrastaa raunioetsintää tai vaihtoehtoisesti harrastan sitä epämiellyttävistä asioista huolimatta.

Tietenkin paljon on kiinni siitä, kuinka paljon pelkään hämähäkkejä, pimeää tai ahtaita paikkoja (tai niitä kaikkia). Jos pelkoni on lievää, saatan tottua rauniokasoissa piileskelyyn nopeastikin. Ehkä totean jo ensimmäisellä kerralla, että ei se ollutkaan niin paha juttu.

Kaikissa tapauksissa suunnitelmaton altistaminen ei kuitenkaan riitä tottumiseen. Ehkä siis käyn treeneissä ja menen piiloihin pelosta huolimatta. Saattaa käydä niin, että päädyn yksinkertaisesti oman rajani yli liian vaikeaan tilanteeseen, ja pahimmillaan pelko vain kasvaa. Jossain vaiheessa saatetaan päätyä pisteeseen, että en enää yksinkertaisesti pysty menemään piiloihin raunioilla. En, vaikka se miten on edellytys sille, että voisin harrastaa raunioetsintää oman koirani kanssa.

Jos tunnistan pelkoni harrastusta aloittaessani, voin suunnitelmallisesti keskittyä vähentämään pelkoani – sitä, että välttelisin piiloihin menemistä. Voin neuvotella treenikavereideni kanssa piiloista, joihin menen, jotta en joutuisi yllättäen liian vaikeaan tilanteeseen. Voin varmistaa, että pääsen tarvittaessa piilosta pois ilman apua. Voin pitää otsalamppua päällä pimeissä piiloissa. Hämähäkit on hankalampi homma – niiden osalta voin ehkä lähinnä toivoa parasta.

Keskityn siis välttelyn vähentämiseen. Teen motivaatiotani toiseen suuntaa vetävistä – välteltävistä – asioista niin vähäisiä kuin mahdollista, jotta oikeasti vähä vähältä pystyn käsittelemään niitä niin, että ne eivät estä minua harrastamasta raunioetsintää.

Tarvitsen siihen aikaa, etäisyyttä, mahdollisuuden poistua tilanteesta, sen että tulen kuulluksi.

Lyhyesti: tarvitsen luottamusta tilanteeseen.

Koiralla voi olla sama homma2. Koira haluaisi tosi paljon pallonsa tai herkkunsa, mutta samassa tilanteessa on jotain, mikä pelottaa (Uusi tila. Kummallinen lattia. Epävakaa alusta. Vieras ihminen. Palkkion menettäminen.) tai jotain, mikä on epäselvää (Etsittävä haju. Ilmaisun kriteeri. Koko helkutin tehtävä.). Koira pystyy toimimaan tilanteessa tiettyyn pisteeseen asti, mutta sitten jollain kerralla keikahdetaan rajan yli.

Se saattaa näkyä selvästi vasta seuraavassa harjoituksessa, jossa koira ”jostain käsittämättömästä syystä” ei suoriudukaan omalla tasollaan.

Sen vuoksi motivaation buustaamisesta toinen toistaan paremmilla palkkioilla ei ole mitään hyötyä, jos edessä on myös vähä vähältä korkeammaksi ja tukevammaksi kohoava motivaation este.

Jotta esteet voi purkaa, on ensin tunnistettava välttelymotivaatio. Starttaan sillä syksyn työpajasarjan ekan osan. Ilmoittaudu odotuslistalle, niin kuulet yksityiskohdat ekana.

Terveisin
Elisa

Kerään mustikat aina käsin. Se on minulle ensisijaisesti uppoutumista ja palautumista, vaikka toki tykkään syödä mustikkaa niin puuron kuin vaniljajäätelönkin kanssa. Koutsimme Anu huomautti, että mustikoiden poimiminen on malliesimerkki ihmiselle sopivasta matalan intensiteetin pitkäkestoisesta tekemisestä. Mukavaa vastapainoa usein nopeatempoiselle arjelle.

Olemme tänä vuonna1 puhuneet Anun kanssa useasti tekemisestä ja olemisesta. Siitä, miten vaikeaa on olla tekemättä mitään. Ja siitä, että se on koirillekin aika usein aika vaikeaa.

Juuri siksi nyt kannattaisi mennä koiran kanssa mustikkametsälle.

Koira voi olla mukana hihnan päässä. Sinä alat kerätä mustikoita. Mitä koira tekee?

Odottaako koira sinulta huomiota ja toimintaa, koska on tottunut saamaan niitä?

Pysähtyykö koira lepäilemään, kun mitään ei tapahdu?

Syökö koira itse mustikoita poimien puskasta?

… Tai yrittääkö koira varastaa mustikoita kädestäsi tai ämpäristä?

Ehkä koira tekee kaikkea tätä. Voit tarkkailla, kauanko rauhoittuminen ottaa aikaa – jos koira lopulta rauhoittuu –, kauanko koira jaksaa odottaa kerrallaan, ja miten nämä muuttuvat, jos käytte poimimassa mustikoita useamman kerran.

Ja kun sitten olet käynyt olemassa ja palautumassa mustikkametsässä koiran kanssa niin monta kertaa, että pakastimesi alkaa pursuilla mustikoista, voit valmistella herkut seuraavaa treenisessiota varten (tai siksi, että koirathan tarvitsevat myös söpöyskarkkeja):

Mustikkainen muikkupannari koiralle

2 dl mustikoita

200 g muikkuja

2 kananmunaa

2 dl kaurajauhoja

1. Keitä muikkuja 3-5 minuuttia. Kaada keitinvesi. Anna vähän jäähtyä.

2. Lisää muikut ja mustikat kulhoon. Survo sauvasekoittimella tasaiseksi.

3. Lisää kananmunat ja kaurajauhot. Sekoita tasaiseksi.

4. Levitä tasaisesti leivinpaperin päälle pellille.

5. Paista 175 asteessa uunin keskiosassa ensin noin 9-10 minuuttia. Ota pois uunista. Paloittele sen verran, että saat pannarin käännettyä. Laita uuniin vielä noin 5 minuutiksi, jotta kuivahtaa hieman myös toiselta puolelta.

6. Anna jäähtyä ja leikkaa sopiviksi paloiksi.

Mustikkametsässä pysähtyminen saattoi olla koirallesi vaikeaa. Ehkä myös treeneissä tuntuu, että koira käy kierroksilla eikä pysty olemaan ja oppimaan. Anun suunnittelupöydällä on parhaillaan kursseja, joilla huomioidaan erityisesti kierroksilla olevat koirakaverit. Jatkuvasta tekemisestä kohti hetkittäistä olemista.

Minun metsästäjä-keräilijän aivokemiani hyötyi mustikoiden poimimisesta käsin. Ongelmanratkaisun lisäksi käsillä tekemisen jälkeen oli helpompi vain olla. Se on itselle konkreettinen kokemus siitä, miten tärkeää on tehdä asioita, joita varten evoluutio on muovannut aivojamme vuosituhansia.

Ihmiselle se on etsimistä ja keräämistä silmillä ja käsillä. Koiralle se on jotakin muuta – aika monesti siihen varmaan liittyy leppoisa hajuaistin käyttäminen. Tai ehkä mustikoiden syöminen suoraan puskasta.

Terveisin
Elisa

P.S. Muista tehdä punkkitarkastus sekä itsellesi että koiralle mustikkametsäilyn jälkeen. Jos punkin poistaminen (koiralta) tai jokin muu hoitotoimenpide on hankala, Anun koulutusvalikoimaan on tulossa apua myös siihen.

Samaan aikaan katselimme, miten pentu hääräsi kovalla tuhinalla seinustalla olevan laatikkokasan joukossa ja lopulta raivasi itselleen reitin jossain tavaroiden syövereissä piileskelevän, jonkun aiemmin tilassa harjoitelleen koiran treenissä pudonneen herkun luokse.

Ja minä mietin että voi saasta. Taasko tätä.

Siis mitä?

No sitä, että jos haluan koiran hyödyntävän koko potentiaaliaan, lelujen sijasta on käytettävä ruokaa.

Ehkä kymmenen vuotta sitten pelastuskoirayhdistyksemme leirillä oli jälkikouluttaja, jonka mielestä ruualla kouluttamisessa sinänsä ei ollut mitään vikaa, mutta se valmistelu oli hänestä hirveän vaivalloista. Treenasin silloin erittäin ahneen pikkukoira Hipun kanssa ja mietin, saatoin sanoa ääneenkin, että ei se nyt niin kauhean raskasta ole niitä herkkupurkkeja valmistella. Sen jälkeen olen kouluttanut Pinnaa ja Kujetta hyödyntäen sekä leluja että ruokaa. Lähinnä ruokaa, yleensä se on heistä parempi juttu.

Sitten meille muutti Sarka. Sarka haluaa mieluiten vinkuvat, munan muotoiset pallonsa. Aina.

Ja minä ymmärsin, mitä se jälkileirin kouluttaja tarkoitti sillä, että herkkujen valmistelu kouluttamista varten on vaivalloista. Enää tarvitsin vain vinkumunat. Ei makkaroiden pilkkomista, märkäruuan kanssa räpeltämistä tai namipallojen täyttelyä toistojen välillä.

Panostin Sintin pentuaikana paljon ja harkiten siihen, että hänestä tulisi pallokoira. Puuhailimme pallojen kanssa yhdessä, niitä oli aina saatavilla 2-3, vältin kaikin keinoin irrotus- ja luopumistilanteiden painetta. Ja kyllähän Sintti palloista tykkää tosi paljon.

Mutta jos Sintillä on vaihtoehtoina kuminen Kongin pallo tai hoviompelija Katjan tekemä namipallo yhdellä ruuankikkareella, hän ei harkitse edes puolikasta sekuntia.

Ja koska minä tiedän, että vahvisteen määrittelee koira, laitoin nätisti omat mieltymykseni sivuun ja tilasin Katjalta kolme namipalloa lisää. Valmistelen herkut ja täytän namipallot toistojen välillä ja samalla tiedän, että koulutuksen onnistuminen ei ole Sintin kiinnostuksesta kiinni. On nimittäin aivan sikakiva juttu, että palkkauksen suhteen suurin ongelmani on se, että koiraa kiinnostaa eri vahviste kuin se, mitä itse haluaisin käyttää. Koska namipallot todellakin kiinnostelee.

Kun harjoittelussa hyödynnetään mahdollisimman hyviä motivaattoreita, on rinnalla aina mahdollisuuksia myös lieveilmiöihin.

Kiihtymykseen.
Turhautumiseen.
Siihen, että koira ylittää omat rajansa.

Tähän teemaan pureudutaan syksyn webinaarina toteutuvien kolmen workshopin sarjassa. Liity odotuslistalle, niin kuulet yksityiskohdista ensimmäisenä ja saat tietenkin parhaat edut.

Terveisin
Elisa

Edelleen näin kunnioitettavassa yhden vuoden iässä on epäselvää, tuleeko Sintistä lutikkakoira. Sintillä ei ole vielä aavistustakaan (luullakseni – mistäs minä oikeasti tiedän) siitä, mikä on lutikka.

Mutta siltä varalta, että Sintistä tulisi lutikkakoira, hän on kevään aikana alkanut kulkea mukana töissä aina välillä.

Kelataan vähän taaksepäin…

Kun Sintti viime syksynä kotiutui, en kokenut tarpeelliseksi raahata pentua mukana aikuisten koirien työpäivinä. Valtaosa niistä olisi ollut autossa kököttämistä, ja halusin, että sekä autoilu että yksinolo toimivat varmasti kunnolla ensin.

Vuodenvaihteen tienoilla ajattelin, että alan ottaa Sinttiä mukaan hotellikeikoille. Sitten alkoikin kova pakkasjakso. En halunnut pitää hätinä puolivuotiasta pentua pitkiä päiviä autossa, koska se ei ollut pakollista.

Toki kävimme sekä syksyn että alkuvuoden aikana arjen uomissa tutustumassa uusissa paikoissa. Aika maltillisesti, koska kokemusten määrää tärkeämpää on niiden laatu. Sintille uudet ympäristöt, lattiat, portaat ja sen sellaiset olivat koko lailla ok. Yllättäen tulevat ihmiskohtaamiset olivat vähän jännittäviä.

Maaliskuun lopulla Sintti tuli sitten lopulta ensimmäistä kertaa mukaan hotellikeikalle. Aulassa oli ihmisiä, mutta Sintti totesi nopeasti, että tilanne on ok. Sain respasta tarkastettavan huoneen avaimen ja suuntasimme Sintin kanssa hisseille kohti ylempiä kerroksia. Menimme hissiin ja ovet painuivat kiinni.

Samalla hetkellä, kun painoin kerroksen nappia, tajusin, että ensimmäinen maalaisjunttina kasvanut pentuni Sintti on ensimmäistä kertaa hississä.

Hissi lähti liikkeelle. Sintti säikähti ja niiasi itsensä kyykkyyn lattiaa vasten. Kun ovet aukesivat, hän ryntäsi ulos. Tehtyäni silmämääräisen tarkastuksen hotellihuoneessa lähdin hakemaan Sarkaa koira-avusteisen tarkastuksen tekemiseksi. Otin Sintin syliin keskellä huonekerroksen aulaa, kannoin hänet hissiin ja pidin sylissä niin pitkään, että olimme ulkona hissistä.

Tunsin ärtymystä siitä, etten tajunnut ajoissa, että pentu on hississä ensimmäistä kertaa elämässään. Olisin pitänyt sitä sylissä.

Tunsin harmitusta siitä, että toivottavasti tuleva työkoiran alkuni säikähti tällaista aika simppeliä ympäristöjuttua.

Ja tunsin häpeää siitä, että ajattelin pennustani sillä tavalla.

Kun varsinaiset työt Sarkan kanssa oli tehty, otin Sintin uudelleen mukaan sisälle. Koska ala-aulassa hissien luona oli jatkuvaa liikennettä, nappasin taas pennun syliin ja menimme ylempään kerrokseen. Sylissä hississä oleilu oli Sintille ok. Mutta hän ei todellakaan halunnut astua hissiin itse. Niinpä jäimme pelaamaan avonaisen hissin ovelle.

Ensin ruuan heittelyä lattialle metrin päähän hissin ovesta. Siihen pentu tuli epäröimättä.

Sitten herkku lähemmäs ovea ja heti toinen kauemmas.

Seuraavaksi herkku hissin puolelle ja heti toinen ulos hissistä.

Seuraavaksi herkku hissiin vasta, kun koira lähestyy ovea itse. Heti toinen herkku ulos hissistä.

Takaisin alimpaan kerrokseen Sintti sylissä.

Teimme seuraavina työpäivinä (joina Sintti oli mukana – eli ehkä seuraavan kuukauden aikana) tällaisia harjoituksia eri paikoissa eri hissien kanssa aina kun oli jokin hissi saatavilla. Sintti oli seuraavat 5–10 hissimatkaa joka kerta sylissä. Sen jälkeen hän alkoi taas matkustaa lattialla. Eikä hän enää kyykännyt hissin lähtiessä liikkeelle.

Lutikkakoiran on suhtauduttava myönteisesti tai edes neutraalisti tosi monenlaisiin ympäristöihin. Se on tärkeää sekä koiran itsensä että työn laadun kannalta. Sinulla saattaa olla koirasi kanssa samanlaisia tarpeita jostain muusta syystä. Vaikka perusarjen sujuvuuden kannalta.

Teen itse lähtökohtaisesti ympäristöharjoittelua pennun – ja aikuisenkin koiran – kanssa sietokynnyksen alapuolella. Pentu saa tarkkailla tilannetta etäältä ja pienissä erissä, lähestyä asioita haluamassaan tahdissa. Aina harjoitusympäristöä ei voi kontrolloida täydellisesti. Esimerkiksi hotellin aulassa apuna oli myös ruoka, koska Sintille ohi kulkevat ihmiset eivät olleet yksiselitteisesti neutraali (saati myönteinen) asia. Siksi olisin myös halunnut pelata ensimmäisen hissimatkan varman päälle ja pitää pentua sylissä.

Mutta koska olen vain ihminen, en tajunnut, että 8 kuukauden ikäinen pentuni ei ollut koskaan ollut hississä. Onneksi sekä minun tunteeni (ärtymys, harmitus ja häpeä) että Sintin hissisäikähdys saatiin käsiteltyä kohtuullisen pienellä vaivalla.

Tällä hetkellä Sintti kerää lisää mukavia kokemuksia toivottavasti tulevista työskentely-ympäristöistään tekemällä helppoja ja hauskoja etsintöjä asiakkaidemme sängynpohjista (koska siellä lutikat piileksivät). Hän on nimittäin tässä kesän aikana opetellut myös ilmaisemaan namipallonsa.

Aika söpö, eikö?

Terveisin

Elisa

P.S. Jos haluat siitäkin huolimatta, että olen vain ihminen, oppia mun kanssa lisää etsintään liittyvien ongelmien purkamisesta ja koiran täyden potentiaalin etsimisestä, liity odotuslistalle ja kuulet ekana mun syksylle suunnitteleman webinaarisarjan yksityiskohdista.

1. Harjoitus toimii 99,9 % varmasti mille tahansa koiralle.

2. Harjoituksen tekeminen on niin yksinkertaista osana arkea, että sitä hädin tuskin huomaa tekevänsä.

Jos Sintistä tulee lutikkakoira, keskittyminen on yksi hänen olennaisimmista taidoistaan onnistuneen koulutuksen ja koko työuran kannalta. Lutikkakoiran on etsittävä aivan hurjan pientä hajumäärää jatkuvasti muuttuvissa ympäristöissä. Ihmisten sänkyjen pohjat ja ympäristöt ovat täynnä mitä erilaisimpia hajuja ja ihan vain pölyä – sieltä se puolimillinen, tyytyväisenä piilossaan köllöttelevä lutikan nymfi pitäisi sitten löytää. Toisinaan asukas seuraa tarkastusta ja puhuu tauotta – ei ilkeyttään vaan ihan vaikka siksi, että lutikkakoiran vierailu on jännittävää.

Keskittyminen on siis aika tärkeä juttu. Ja vaikkei Sintistä tulisi lutikkakoiraa, keskittymistaidot eivät ole pahitteeksi missään muussakaan etsintätehtävässä.

Minusta ruuan nuuskuttelu on Maailman Paras Keskittymisharjoitus, joten Sintti on tehnyt sitä ihan alusta lähtien. Parhaan status täyttyy seuraavilla perusteilla:

1. Kaikki koirat kiinnostuvat isolla todennäköisyydellä edes jonkin ruuan etsimisestä. Myös ne, joille ruoka ei ole kovin tärkeää, kiinnostuvat yleensä siitä sellaisen mielekkään tekemisen kuin nuuskuttelun yhteydessä. Harjoitus saa bonuspisteen siitä, että aika usein itse ruuan arvo ylipäätään kasvaa nuuskutteluharjoitusten myötä.

2. Koiralle tarjotaan ruokaa päivittäin. Ei tarvitse kuin järjestää itselleen kotiympäristöön väline tai paikka, jolla harjoituksen toteuttaa. Ruoan tai osan siitä kippaa nuuskutteluvirikkeeseen tai pihanurmelle yhtä helposti kuin ruokakuppiin.

Sintti aloitti nuuskutteluharjoitukset pienillä määrillä ruokaa ulkona sammalmättäillä ja sisällä Katjalta lahjaksi saamallaan virkatulla nuuskuttelukorilla (tai -veneellä, kuten korin muodon vuoksi sitä vitsikkäästi nimitimme). Pentu söi aluksi neljä kertaa päivässä, joten tarjolla oli neljä harjoitusta päivässä. Selvyyden vuoksi: Sintti ei syönyt kaikkea ruokaansa nuuskutellen, vaan osa ruuasta tarjoiltiin muilla tavoilla. Välillä myös kupista.

Korista tuli aika nopeasti aivan turhan helppo. Silloin Sintti siirtyi käyttämään kankailla täytettyä pahvilaatikkoa, kun ruokaa nuuskuteltiin sisätiloissa. Vaikeustasoa on helppo säätää lisäämällä tai vähentämällä kankaiden määrää. Nuuskuttelutehtävän vaikeutta ja ruuan määrää säätämällä pystyn kasvattamaan nuuskimis- ja etsintäkäyttäytymisen kestoa helposti 15–20 minuuttiin asti. Ja se on jo paljon etsintää. Tietysti koira saa jatkuvasti vahvisteita ruokaa löytäessään ja syödessään, mutta siitä huolimatta se a. keskittyy samaan asiaan yhtäjaksoisesti pitkän aikaa b. kehittää fyysistä kapasiteettiaan nuuskutella pitkiä aikoja kerrallaan.

Sintti on nyt 11 kuukauden ikäinen. Edelleen lähes päivittäin hän nuuskuttelee ruokaa itselleen kolmesti päivässä. Jos olisin ollut oikein systemaattinen, olisin voinut jatkuvasti teettää samaa tehtävää uusissa paikoissa tai lisätä häiriöharjoittelua osaksi nuuskuttelua kotiympäristössä. Mutta Maailman Parhaan Keskittymisharjoituksen toinen kriteerihän on, että harjoitus on niin helppo toteuttaa osana arkea, että sitä hädin tuskin huomaa tekevänsä…

Terveisin
Elisa

P.S. Koiran seuraaminen ruuan etsintätehtävissä on erinomainen tapa oppia lisää oman koiran käyttäytymisestä etsinnässä. Tätäkin asiaa aion käsitellä loka-joulukuulle suunnittelemassani työpajasarjassa, jossa pureudutaan käytännönläheisesti etsintäkoirien harjoitustilanteessa olevien ristiriitojen purkamiseen ja koiran täyden potentiaalin etsintään (pun intended). Liity odotuslistalle, niin saat kuulla yksityiskohdista ensimmäisenä.

Sintti oli autoillut useamman kerran emänsä ja sisarustensa kanssa, joten autoilu sinänsä oli jo tuttua. Tällä kertaa käytännöllisesti katsoen kaikki oli kuitenkin eri tavalla. Auto oli eri, hajumaailma oli eri, häkki oli eri, ihmiset olivat erit, koira vieressä oli eri – ei emää, sisaruksia, tuttuja pehmusteita, hajuja ja ääniä.

Jos Sintistä tulee lutikkakoira, autossa matkustaminen on erittäin iso osa hänen elämäänsä. Yksin olemisen ohella se on yksi keskeisimpiä asioita koiran työpäivän aikaisessa palautumisessa ja kokonaiskuormituksen vähentämisessä. Olisi valehtelua sanoa, että en huolestunut ensimmäisestä automatkasta. Totta kai huolestuin. Mutta tiesin myös, että autoilu ei ole ollut ongelma sisarusten ja emän kanssa, ja nyt moni asia muuttui kerralla, joten asialle voi varmasti tehdä jotain melko pienellä vaivalla.

Siksi listasin mielessäni tärkeimmät autoilussa huomioitavat jutut seuraavien parin viikon aikana.

Tärkeimpänä oli häkkiharjoittelun aloittaminen saman tien. Käytännössä se tarkoitti sitä, että Sintti sai päivän jokaisesta ateriastaan osan kevythäkkiinsä. En sulkenut häkin ovea. Tarkoitus oli vain ladata häkkiin mahdollisimman paljon mukavuutta. Käytännössä ensimmäisen viikon ajan tähtäsin tällä tavoin muuttamaan Sintin mielikuvaa häkistä.

Muutaman päivän kotiutumisen jälkeen autoilu tuli taas mukaan ohjelmaan. Käytin hiukan erilaisia strategioita tilanteen mukaan:
* Kun lähdin koirien kanssa liikkeelle yksin, sijoitin Sintin kevythäkin etupenkille. Istuin hetken rauhassa autossa ennen kuin lähdimme ajamaan, samoin saapuessamme määränpäähän.
* Kun autoa ajoi joku muu, sijoitin itseni ja häkin siten, että pystyin tarvittaessa pitämään kättäni häkissä. Hyödynsin pieniä rauhallisia hetkiä lähtö- ja saapumistilanteisiin myös tällöin.
* Kun olin parin ajomatkan jälkeen todennut, että autoilu ei ole ongelma, siirsin kevythäkin auton takaosaan.
* Parin viikon jälkeen Sintti oli valmis matkustamaan muiden koirieni kanssa auton kiinteissä häkeissä.

Vaikka itse sanonkin, niin Sintin autoharjoittelu on mielestäni malliesimerkki siitä, miten pienillä mutta hyvin suunnitelluilla toimilla päätään nostavan ongelman voi ottaa haltuun. Voihan olla, että autoilusta ei olisi mitään ongelmaa koskaan tullutkaan. Mutta ajattelin aivan samoin kuin yksinoloharjoittelun suhteen – autoilu on niin iso osa Sintin toivottavasti edessä häämöttävää työkoiran elämää, että pelaan mieluummin varman päälle kuin otan riskin.

Entä sitten se autossa (häkissä) odottaminen? Se on sitten ihan oma tarinansa.

Elisa

P.S. Kesän leirillämme Kauhajoella on jäljellä kaksi vapaata paikkaa.

Etsintäkoiran elämässä rauhallisuus yksin jäädessä on aivan yhtä tärkeää kuin minkä tahansa muun koiran elämässä. Yksinoloa kertyy päivän mittaan, vaikka koira kulkee mukana töissä. Tilanne, jossa koira jää yksin, toistuu helposti useamman kerran päivän aikana. Koira jää yksin autoon esimerkiksi silloin, kun

haen varastolta jaettavia tiedotteita, kenkäsuojia tai käynti-ilmoituksia,
jonotan vuoroani noutaakseni yleisavaimen huollosta tai palauttaakseni yleisavaimen huoltoon,
käyn ennalta varmistamassa tarkastettavia tiloja turvallisuussyistä tai kohteen poikkeavuuden vuoksi,
teen tarkastusta toisen koiran kanssa.

Yksinolo autossa ja yksinolo kotona eivät toki ole kaikille koirille ollenkaan sama asia. Mutta koska työpäivään voi pahimmillaan kuulua useita kertoja jääminen autoon odottamaan, pelaan mieluummin ns. varman päälle. Vaikka unohtaisin kaikki eettiseen koiranpitoon liittyvät asiat, haluan, että koira on parhaimmillaan tehdessään etsintätyötään. En halua, että työkaverini on stressannut itsensä väsyneeksi ja keskittymiskyvyttömäksi yksin olemisesta sen sijaan, että koira käyttää ajan lepäämiseen.

Työ- tai harjoituspäiviin kuuluva autossa odottaminen on yksi asia. Pidemmät reissukoulutukset ovat aivan oma lukunsa. Olen halunnut käydä esimerkiksi HaunPaikalla useita kertoja vuodessa. Kesähelteellä on erittäin kiva, että koira voi viettää aikaa kellarikerroksen viileässä majoitushuoneessa oman harjoitusvuoronsa ulkopuolella. Ja talvipakkasella on erittäin kiva, että koira voi viettää aikaa kellarikerroksen lämpimässä majoitushuoneessa harjoitusvuoronsa ulkopuolella. Tietenkin kaikkina vuodenaikoina on erittäin kiva, että koira voi loikoilla sängyllä ja jaloitella hiukan autohäkissä odottamisen sijasta.

Esimerkiksi näistä syistä yksinoloharjoittelu oli listan kärjessä Sintin muuttaessa meille syyskuun alussa. Lisäksi olin väitöskirjaprojektini takia suhteellisen kiinnostunut luomaan päiviin sellaisen rakenteen, jonka ansiosta saisin ainakin aamupäivisin 2–3 tuntia rauhallista työskentelyaikaa. En ole joutunut perehtymään hankalien yksinolo-ongelmien ratkaisemiseen, vaan omat kokemukseni perustuvat yksinolon harjoitteluun pentujen kanssa. Minulla on myös aina ollut sellainen työ, jossa olen pystynyt tekemään pentuaikana enemmän töitä kotona ja sitä kautta venyttämään yksinolon harjoittelua pidemmälle aikajänteelle.

Omat tärkeimmät periaatteeni yksinolon harjoitteluun ovat:

* Aloita tarpeeksi pienestä. Aloita pienemmästä kuin arvelet tarpeelliseksi. Enkä tarkoita tällä aikaa vaan etäisyyttä. Sintti ja minä aloitimme siten, että Sintin peti oli aidan toisella puolella ja minä istuin läppärin kanssa aidan toisella puolella. Parin päivän päästä istuin jo viereisessä huoneessa pöydän ääressä mutta edelleen näköyhteydessä.
* Hyödynnä rutiineja. Rutiinien myötä koiran luontaiset vireystilan vaihtelut edesauttavat yksinoloharjoittelua. Yksin jäämistä ei-niin-optimaalisessa vireystilassa voi harjoitella erikseen (katso seuraava kohta). Eli sitä, että koira oppii rauhoittumaan itse. Sintti ja minä teimme yksinoloharjoittelusta aamupäivän rutiinin. Ulkoilun ja ruokailun jälkeen Sintti meni omalle puolelleen aitaa ja minä avasin läppärin. Saatoin vähän itkeä, kun parin päivän jälkeen kello 7.45 Sintti kömpi itse petiinsä nukkumaan.
* Harjoittele rauhoittumista yhdessä. Jotta koira pystyisi myöhemmin jäämään itsekseen myös silloin kun ei varsinaisesti nukuta, olisi ylipäätään tärkeää osata hakeutua tilanteen kannalta tarkoituksenmukaiseen vireystilaan. Sintti ja minä istuimme ainakin kerran päivässä keittiön lattialla, yleensä muiden koirien kanssa, ja annoimme hengailun tehdä tehtävänsä. Tällaisesta yhteissäätelystä, eri yksilöiden hermostojen vuorovaikutuksesta, hyötyvät kaikki osapuolet.
* Aidan tai portin takana voi olla muutakin kuin passiivisuutta. Sinne voi saada pureskeltavaa, nuoltavaa, tutkittavaa, tongittavaa. Ihminen ei silti katoa kuin pieru Saharaan, vaan voi edelleen tehdä töitä läppärillä näköyhteyden päässä tai ehkä liikuskella – ripustaa pyykkiä ja täyttää tiskikonetta.

Sintti on nyt viiden kuukauden ikäinen. Yksinolo kotona sujuu. Sen oppiminen ei ollut Sintille vaikeaa, ehkä siksi, että hänellä ei ollut siihen alttiutta – ehkä siksi, että harjoittelin hieman neuroottisesti. Luulen, että pääsin kuitenkin helpommalla järjestelemällä elämääni yksinoloharjoittelua tukevaksi parin kuukauden ajan kuin kokeilemalla onneani ja korjailemalla tilannetta myöhemmin.

Vieraissa paikoissa emme ole juuri harjoitelleet. Sitä kohti siis.

Terveisin
Elisa

PST!
Etsintäkoira ja ohjaaja -pienryhmä alkaa 3.2. Etäryhmässä kaksi vapaata paikkaa!

[1] Eroahdistustaipumus on myös geneettistä, eli toisilla yksilöillä on harjoittelusta huolimatta suurempi todennäköisyys yksinolon ongelmiin kuin toisilla.

Pinna on Vainuvoiman – ja minun – ensimmäinen lutikkakoira. Sanon toisiaan puoliksi tosissani, että Pinna sai käyttöönottotestin suoritettua koulutuksesta huolimatta.

Ja aika usein ajattelen, että tuossa toteamuksessa on enemmän kuin puolet totta.

Olin toki ennen Pinnan koulutusta ehtinyt ohjata aika monenkin etsintäkoiran koulutuspolkua. Huomasin kuitenkin nopeasti, että on aivan eri katsoa seurata ja ohjata objektiivisesti sivusta kuin suunnitella ja toteuttaa oman koiran erittäin korkeaa suorituskykyä vaativaan tehtävään tähtäävä koulutus.

Olen aina ollut aika hyvä tunnistamaan olennaiset asiat ja keskittymään niihin. Ja koska olen aina ollut kiinnostunut monista asioista, olennaisen spottaaminen on ollut salaisuuteni siihen, että pystyn työstämään montaa asiaa rinnakkain. Pinnan koulutuksen aikana turhauduin useammin kuin minkään muun projektini aikana. Turhauduin siihen, että tein nähdäkseni jokaisen yksityiskohdan niin hyvin oppimisen teoriaa soveltamalla kuin osasin, enkä silti ymmärtänyt, miksi emme päässeet eteenpäin. Istuin koulutustilan lattialla tai auton ratissa ja itkin turhautumista, väsymystä ja häpeää siitä, etten osaa.

Pinna tietysti otti vastaan minun turhautumiseni. Pelastukseni oli, ettei Pinna painanut koskaan kaasua pohjaan asti ja yrittänyt loppuun asti enemmän ja kovempaa. Pinna pysähtyi, katsoi minua ja siirtyi kauemmas. Pinna laittoi koko koulutuksen ajan minut vastakkain omien arvojeni kanssa – etenkin sen, että kaikkein tärkeintä on, että koira nauttii työstään.

Käyttöönottotestien jälkeen Pinna jatkoi minun kouluttamistani työkeikoilla. Pinna opetti minulle, että myös etsintätöissä ihmisen kuuluu keskittyä olennaiseen (esimerkiksi hengittämiseen…). Samoin sen, että on ihan turha lietsoa itselleen kiireen tunnetta, koska silloin Pinna painaa jarrua. Ja saman määrän töitä ehtii muuten tehdä ilman sitä kiireen tunnettakin.

Pinna täytti toukokuussa 10 vuotta. Se on hyvä ikä jäädä eläkkeelle: jaksaa vielä hyvin puuhata kaikenlaisia omia hommia. Myönnettäköön, että aika monta kertaa syksyn aikana olen ollut vähällä pyörtää päätökseni tehdessäni jotakin hankalaa tarkastusta Pinnan kanssa ja miettiessäni samalla, että keväällä näistä on selvittävä nuoriso-osaston tuella. Mutta olen hurjan kiitollinen siitä, että hän on halunnut tehdä töitä kanssani – ja toivottavasti edes suurimman osan aikaa myös nauttinut työstään.

Juhlimme Pinnan työuraa koulutustilassamme Turussa maanantaina 29.12.2025 kello 17–18.30. Saavuthan koiratta – Pinna itse on luonnollisesti paikalla keräilemässä kehuja. Olet lämpimästi tervetullut!

Terveisin
Elisa

P.S. Jos haluat itsellesi siivun siitä viisaudesta, jota olen Pinnalta oppinut, tule keväällä Etsintäkoira ja ohjaaja -koulutukseeni Turussa tai Zoomissa.

Pinna täytti toukokuussa kymmenen. Hän ei enää viime talvenakaan ollut kovin innostunut työpäivien autossaodotteluosuudesta, joten sovimme, että hän jää vuodenvaihteessa eläkkeelle.

Kuje on nyt kuusi ja puoli vuotta. Hän on käynyt töissä kaksi ja puoli vuotta. Hänellä on toivottavasti vielä kolmisen vuotta työikää jäljellä.

Sarka on nyt neljä vuotta. Hän on käynyt töissä alle puoli vuotta. Hän jatkaa töissä toivottavasti vielä viisi – kuusi vuotta.

Olen kouluttanut jokaista työssä käyvää koiraani 2 – 3 vuotta ennen käyttöönottotestiä. Se on tuntunut pitkältä ajalta jokaisen kanssa, ja onhan se sitä. Harvalla työkoiranohjaajalla on taloudellista mahdollisuutta tähän tai koirakon työnantajalla sietokykyä katsoa niinkin yksinkertaisen asian kuin etsinnän kouluttamista niin pitkän aikaa.

Vaikka osa elannostani on riippuvaista omien koirieni kanssa tehtävästä työstä, tärkeimmät motivaattorini lutikkakoirien koulutuksessa ovat olleet muita kuin taloudellisia.

Ennen kaikkea olen tietysti halunnut oppia lisää koiran kouluttamisesta työtehtävään ja samalla myös kokea itse sen, miltä kaikki vaiheet tuntuvat.

Ja toisaalta olen myös, ainakin vähän, halunnut osoittaa, että koiran – ja ohjaajan – tahtiin etenemällä voi kouluttaa erinomaisen työkoiran myös sellaisesta koirasta, jonka ominaisuudet (yök) eivät ole työkäyttöön optimaaliset.

Nyt minulla on ensimmäistä kertaa pentu, joka on hankittu ja valittu sillä ajatuksella, että pennusta tulisi lutikkakoira. Elättelen pientä toivetta, sellaista, jonka ääneen sanominen pelottaa, ja vähän hävettää: Voisiko tämän lutikkakoiran koulutusprosessi olla helpompi kuin kolme edellistä?

Haluaisin, että Sintistä tulee lutikkakoira. Ja koska olen erikoistunut pitkiin koulutusprosesseihin, hankin pennun nyt, kun sekä Kujeella että Sarkalla on vielä toivottavasti yli kolme vuotta työuraa jäljellä.

Näin saan harjoitella Sintin kanssa siinä tahdissa, joka on sekä koiralle että minulle sopiva. Äärimmäisen vähän kerrallaan, tavoitteena äärimmäisen kestävä lopputulos.

Jaan yhteistä matkaamme jatkossa tässä Etsintäkoiran ensimmäinen vuosi -sarjassa. Laitathan viestiä, jos mieleesi nousee teema, josta toivoisit minun kirjoittavan.

Elisa

Millaiset ovat hyviä ominaisuuksia lutikkakoiralle? on tietysti kysymys, jota olen itse miettinyt paljon.

Koiran ominaisuuksista puhutaan yleensä ihmisen näkökulmasta. Odotamme harrastus- tai työkoiralta ominaisuuksia, jotka tukevat koulutusta. Lutikkakoiran kanssa työskentelyä edesauttaa esimerkiksi helppo motivoitavuus, uteliaisuus, oppimishalu, vähintään neutraali suhtautuminen vieraita ihmisiä kohtaan ja varma liikkuminen erilaisilla alustoilla. Erityisesti silloin, kun koiraa koulutetaan työhön, koulutuksen tehokas eteneminen on tärkeää kustannussyistä. On ymmärrettävää, että silloin yritetään valita yksilö, jonka kanssa onnistumiseen on mahdollisimman korkea todennäköisyys. Niinhän ihmisten maailmassa työhaastatteluissakin tehdään.

Mutta minuahan kiinnostaa kouluttaminen. Olen pitkään ajatellut, että monenlaiset koirat voivat toimia monenlaisissa tehtävissä, jos harrastusta tai työtä tehdään koiraa kunnioittaen. Se voi tarkoittaa esimerkiksi työmäärään vaikuttamista tai työskentelykohteiden valikointia niin pitkälti kuin mahdollista. Lisäksi se tarkoittaa sen hyväksymistä, että koulutus etenee hitaammin.

Entä jos katson asiaa koiran näkökulmasta?

Millaista on sellaisen lutikkakoiran elämä, jota erilaisilla alustoilla liikkuminen jännittää? Enkä tarkoita sitä, että koira ei suostuisi liikkumaan vaikkapa liukkaalla lainkaan – silloinhan työskentelystäkään ei tulisi mitään. Koira kohtaa päivästä toiseen erilaisia lattiapintoja rappukäytävissä ja ihmisen kodeissa. Sen on liikuttava päivittäin portaikoissa ja hisseissä. Vaikka koira tykkäisi etsintätyöstään kovasti, miten paljon sekä koiran työkykyyn että hyvinvointiin yleensä vaikuttaa ympäristöstä kertyvä kokonaiskuormitus?

Olin heinäkuussa Ilkka Hormilan juhlaseminaarissa, jonka järjestivät K9 IlMa Global Training, Scentre ja Jobs for Dogs. Seminaarin puhujana oli brittiläinen Louise Wilson, joka on työskennellyt vuosi monenlaisten etsintäkoirien parissa. Seminaarissa keskeisenä teemana oli etsintäkoiran hyvinvoinnin huomioiminen koulutusessa. Louisen keskeinen sanoma kiteytyi yhteen lauseeseen:

Just because the dog can, doesn’t mean it should.

Vapaasti suomennettuna se tarkoittaa, että vaikka koira pystyykin tekemään jonkin asian, sen ei välttämättä pitäisi tehdä sitä.

Louisen kiteytykseen tiivistyy se, mitä olen itsekin pidempään koirien kanssa työskennellessäni ymmärtänyt: koiran valitseminen tehtävään tiettyjä ominaisuuksia silmälläpitäen on myös koiran oman edun mukaista. Myös YK:ssa ja Ruotsin poliisissa pitkän uran tehnyt koiranohjaaja ja kouluttaja Joakim Berlin on kertonut suhtautuvansa yksikköönsä tulevaan koiraan kuin opinto-ohjaaja. Hän miettii, mitkä ovat tämän yksilön vahvuuksia ja missä se pääsee loistamaan. Hän miettii sitä siitä huolimatta, että koulutukseen tulevat koirat ovat jo valmiiksi valikoitunut joukko.

Kysehän ei ole siitä, etteivätkö hyvin monenlaiset koirat fysiologisesti pystyisi tekemään vaikkapa lutikkakoiran työtä, siis varsinaista etsintää. No hyvä on – jos koira on jättirotuinen, se ei fyysisesti mahdu liikkumaan useimmissa niissä paikoissa, joissa olen vaikkapa Pinnan ja Kujeen kanssa työskennellyt. Tai jos koira on brakekyfaalinen, se ei fyysisesti pysty nostamaan nuuskutuksen frekvenssiä niin korkeaksi, että se pystyisi haistamaan yksittäisen lutikan. Mutta noin niin kuin teoriassa.

Kyse on siitä, nauttiiko koira työstään tai harrastuksestaan.

Onko sitten väärin kouluttaa koiraa harrastukseen tai työhön, johon se ei ole ”täydellinen”?

Ehkä on? Jos koira ei aidosti nauti harjoittelusta.

Tai ehkä ei? Jos se, mitä harjoittelulla saadaan aikaan, lisää koiran hyvinvointia kokonaisvaltaisesti myös harjoitustilanteiden ulkopuolella.

Elisa

Kuje käytti ja käyttää ääntään paljon ja monipuolisesti itsensä ilmaisemiseen, ja varmaankin myös olonsa helpottamiseen. Niin oli tuossakin harjoituksessa: aluksi Kuje haukkui sekä pidempiä pätkiä että yksittäisiä haukahduksia riippumatta siitä, olimmeko paikallamme vai liikuimmeko auton ympärillä.

Olin jättänyt auton takaluukun ja Kujeen häkin oven auki ajattelematta asiaa sen enempää. Hämmästyin aika tavalla, kun muutaman ulkona vietetyn minuutin jälkeen Kuje hyppäsi häkkiinsä ja kävi istumaan. Ensimmäistä kertaa Kujeen elämän aikana näin tai ainakin tiedostin näkeväni, että hän valitsi toimintastrategiakseen jotakin muuta kuin – face the facts – huutamisen. Olin helpottunut.

Samalla olin myös vähän ahdistunut. Tajusin, että olen Kujeen koko elämän ajan vienyt häntä toistuvasti liian hankaliin tilanteisiin. Enkä tarkoita, että Kuje olisi pelännyt, vaan että useimmissa tilanteissa oli vain yksinkertaisesti hänelle aivan liian paljon käsiteltävää. En itsekään pelkää valtaosaa arkielämäni tilanteista, mutta esimerkiksi vilkkaaseen ympäristöön kuten taajamassa, siis ei edes kaupungin keskustassa, kävelemiseen kuuluva ärsykemäärä väsyttää minut nopeasti. En varmaankaan ollut tunnistanut ilmiötä Kujeessa, koska ensisijainen tapamme reagoida kuormitukseen on päinvastainen: minä sulkeudun, Kuje ryöppyää.

Toimeliaan ja uteliaan koiran kanssa ympäristöstä johtuvan kuormittumisen tunnistaminen voi olla vaikeaa. Minulle Kujeen taipumus haukkua paljon oli normaalia, joskin ärsyttävää (koska kova ääni kuormitti vuorostaan minua). Lisäksi Kuje pystyi harjoittelemaan useimmissa ympäristöissä täysin ongelmitta, koska ohjattu toiminta ja strukturoitu tilanne suuntasivat hänen huomionsa relevantteihin asioihin ja ympäristön kohina ja informaatiotulva oli mahdollista sulkea pois.

Mutta jos haluan työskennellä koiran kanssa asiakkaiden luona eli osittain ennakoimattomissa olosuhteissa täysin luotettavasti, en pysty yksin rakentamaan kaikissa tilanteissa kannattelevaa rakennetta aina autolta kohteeseen ja takaisin. Matkalle voi osua hyvin monenlaisia asioita, jotka kuormittavat koiraa jo ennen ensimmäisenkään sängynpohjaneliösentin lutikkatutkimusta. On kaikin puolin kestävämpää, jos koira pystyy käsittelemään yllättäviä tilanteita myös itse silloin, kun minun huomioni kääntyy toiselle. Jos nyt vaikka sattuisin kompastumaan portaissa samaan aikaan, kun joku asiakkaani naapureista tulee vastaan rappukäytävässä.

Kujeen päätös siirtyä autoon kuormitustilanteessa on yksi tärkeimmistä saamistani opeista siitä, että vaikka koira pystyy toimimaan jossakin tilanteessa, se ei tarkoita samaa kuin käsittelykyvyn riittävyys. Sillä tuossakin tilanteessa Kuje kyllä olisi pystynyt tekemään etsintätehtäviä. Mutta kun toimintaa ei ohjattu, ympäristöstä tuleva ärsykemäärä oli liikaa. Ja silloin Kuje osasikin itse vähentää sitä menemällä autoon. Seuraavassa vastaavassa harjoituksessa Kuje meni välillä autoon ja tuli sitten taas ulos. Miten hienosti hän osasikin rakentaa itselleen sopivan harjoituksen, kun siihen oli järjestetty olosuhteet ja aikaa!

Teimme samanlaisen harjoituksen pitkästä aikaa kuluneena kesänä eli (ehkä) kolmisen vuotta myöhemmin. Kuje halusi ensin kävellä auton ympärillä ja tutkia vähän paikkoja. Sitten hän meni häkkiinsä makuulle. Kun ulkona tapahtui jotain, hän nousi kurkkimaan ja haistelemaan tuulta häkin ovelta ja saattoi antaa jonkin kommentin ennen kuin palasi makuulle. Lopuksi hän tuli vielä ulos katselemaan ympäröivää tilannetta uudelleen.

Minä mietin, että hitsi, en varmaan edelleenkään anna hänelle tarpeeksi käsittelyaikaa useissa tilanteissa, koska hän on niin reipas. Mietin myös, että hitsi, miten paljon hänen kykynsä säädellä (phhh) itseään ja vireystilaansa on kasvanut.

Elisa

Ajauduin nopeasti tilanteeseen, jossa harjoituksen aikana kaikki huomioni keskittyi seuraavan toiston suunnitteluun edellisen toiston suorituksen perusteella. Saatoin aivan huomaamattani olla Sarkan kanssa harjoitustilanteessa 30–45 minuuttia.

Vaikka en oikeastaan ollut Sarkan kanssa. Olin edellisessä toistossa ja meneillään olevan toiston aikana seuraavassa toistossa, koska arvioin koko ajan sitä, mitä muokkaan seuraavaksi.

Viikon kuluttua harjoittelun aloittamisesta olin väsynyt ja turhautunut, koska harjoittelu ei edennyt (tai siis eteni, mutta ei niin sujuvasti kuin olisin halunnut) ja Sarkan motivaatio oli laskenut. Katsoin yhtä harjoitustamme videolta. Ja mitä näin?

Näin ihmisen, joka painoi naksutinta, sanoi ”hyvä Sarka”, tiputti pallon lattialle ja kääntyi muistiinpanolehtiön puoleen.

Näin koiran, joka pyydysti pallon suuhunsa ja kävi makaamaan sen kanssa.

Sama mitäänsanomaton hetki toistui kerta toisensa jälkeen.

Sen jälkeen olin väsyneen ja turhautuneen lisäksi vihainen ja pettynyt siihen, että jätin huomiotta harjoituksen kaikkein tärkeimmän vaiheen, eli palkitsemishetken. Jätin myös huomiotta harjoituksen tähden: Sarkan!

Olen kirjoittanut kymmeniä (some)tekstejä motivaation merkityksestä ja vahvistustilanteen tärkeydestä harjoittelun kokonaisuudelle. Olen siis elävä todiste siitä, että asian tietäminen ei tarkoita sitä, että toteuttaminen käytännössä olisi helppoa, sujuvaa ja itsestäänselvää. Onnistuin yksin harjoitellessani samaan, mihin huomaamattaan sortuu silloin, kun treenaa kavereiden kanssa tai ohjatussa koulutuksessa: antaa koiralle palkkion, unohtaa eläimensä ja kääntyy puhumaan ihmisten kanssa. Minä käännyin puhumaan paperille ja seuraavalle kahdelle minuutille.

Seuraavana päivänä lähdimme kolmeksi päiväksi Kat Janczurin koulutukseen Nurmijärvelle. Koska tarkoitus ei ollut harjoitella samaa asiaa, pääsin onnekseni katkaisemaan tilanteen. Aamuisella ajomatkalla päätin, että koulutuksessa oma tavoitteeni on sitoutua palkitsemistilanteeseen. Kun heitän pallon Sarkalle, keskitän kaiken huomioni koiraan. En katso kouluttajaa tai yleisöä, enkä vastaa, jos joku puhuu minulle palkitsemishetken aikana. Olen paikalla koiran kanssa.

Onnistuin. Kouluttaja kunnioitti asettamaani näkymätöntä rajaa ja puhui harjoituksesta kanssani vasta, kun olin valmis kääntämään huomioni koirasta häneen. Ja voi miten Sarka olikin kanssani. Hän juoksi pallonsa kanssa luokseni, rapsuttelimme ja välillä heitimme palloa uudestaan. Koiran palkitseminen oli jokaisen harjoituksen paras vaihe.

Miksi edes koulutan koiraani?

Haluaisin, että koirani oppii – tässä tapauksessa – minulle hyödyllisiä asioita. Vaikka harjoituksen tavoite on aika itsekeskeinen, se saavutetaan koiran avulla.

Jos odotan, että Sarka antaa harjoitustilanteessa kaikkensa, on vähintäänkin kohtuullista, että minä annan palkitsemishetkellä kaikkeni Sarkalle.

Elisa

Koirahan osaa haistella! Onnistuu helposti kaikkialla!

Niinpä.

Mutta kun koira tulee uuteen ympäristöön, etsiikö se? Eli onko haistelulla se päämäärä, jota minä toivon?

Viimeisen kuukauden aikana olen ensimmäistä kertaa ikinä tarkkaillut oman käyttäytymiseni yleistymistä.

Aloitin mattopilateksen harjoittelun noin 1,5 vuotta sitten. Harjoittelen pilatesopettajan ohjauksessa, mutta videoyhteydellä, sekä itsenäisesti. Käytännössä olen harjoitellut 99 % ajasta kotona samassa huoneessa ja samalla alustalla. Puolentoista vuoden aikana puhutaan yhteensä suunnilleen 150–200 harjoituksesta. Tiedän varsin hyvin, mitä missäkin harjoituksen vaiheessa tapahtuu, vaikka en osaa tai pysty tekemään jokaista liikettä täysin oikein. Koirat ovat huoneen ovella olevan portin toisella puolella, jotta kukaan ei pomppisi päälläni tai nuolisi kasvojani.

Kesällä päätin kokeilla harjoittelua ulkona. Niin kiva idea aloittaa päivä lyhyellä, 15 minuutin harjoituksella viileässä tai vähän lämpimämmässä kesäaamussa. Pelastuskoiraharjoittelusta eläköitynyt solumuovinen makuualusta sai uuden työn pilatesmattona. Heitin koirille ruokaa etsittäväksi pihalle, levitin alustan ja kävin makuulle.

Onpa kirkasta, silmiin sattuu.

Kylläpä autojen ääniä kuuluu paljon.

Tää alusta on aika kapea.

Oonko mä nyt just jonkun kuopan päällä?

Äh, mähän keinahdan niskoilleni, kun maa viettää selän taakse.

Sitten koirat saivat ruokansa syötyä. Kuje ilmestyi pääni yläpuolelle ja tökki korviani. Pinna tuli nuolemaan naamaani. Seuraavaksi he aloittivat juoksu- ja painileikin. Olin tietysti reitillä ja he törmäilivät minuun milloin mitenkin säntäillessään pitkin pihaa.

Aamuharjoittelusta ulkona haaveillut pilatesharrastajan identiteettiä kehittämässä oleva minäni mietti, että pitäisikö kuitenkin harjoitella vaan sisällä portin takana. Tai pitäisikö jatkossa jättää koirat sisälle.

Tutkija ja käyttäytymisen opiskelun pikku nörtti minussa kupli ilosta tunnistaessaan tuttuja ilmiöitä: yleistämisen ja häiriöharjoittelun.

Jälkimmäinen voitti. Jatkoin harjoittelua takapihalla koko heinäkuun lähes joka aamu. Koirat söivät aamupalansa pihalta. Lakkasin kiinnittämästä huomiota autojen ääniin. Totuin siihen, että alusta on kapeampi kuin sisällä käyttämäni leveä matto. Alustan epätasaisuus ei häirinnyt, vaan siitä tuli ihan mielenkiintoinen lisä harjoitukseen. Opin jopa hallitsemaan keinahdusliikkeitä alamäessä – tai siis siinä häviävän pienessä kallistuksessa, joka ensimmäisellä kerralla tuntui aivan mahdottomalta rotkolta. Koirat tulevat edelleen ruuat syötyään luokseni, mutta pystynkin pysähtymään hetkeksi ja tervehtimään heitä sen sijaan, että ärsyyntyisin keskeytyksessä keskittymisessä. Usein he myös painivat, mutta kylkeä hipova mylläkkä ei enää häiritse minua. Ehkä koiratkin ovat muuttaneet juoksulinjojaan todetessaan minun olevan aina tiellä. Kirkkaus häiritsee yhä, mutta olen oppinut sietämään sitä.

Nyt pystyn tekemään ulkona eli kotimme takapihalla lyhyen harjoituksen sijasta myös pidemmän, täysipainoisen harjoituksen. Käyttäytymiseni tämän melko yksinkertaisen liikkumisen osalta on yleistynyt alkuperäisen sijainnin lisäksi toiseen paikkaan.

Jos siirtyisin harjoittelemaan johonkin muualle, huomaisin taas joukon uusia asioita, jotka vaikuttavat käyttäytymiseeni. Jommankumman tutun alustan ottaminen mukaan tekisi harjoittelusta uudessa paikassa helpompaa. Mitä useammassa paikassa harjoittelisin, sitä helpompaa uusissa paikoissa harjoittelusta tulisi.

Sillä tavalla yleistäminen nimittäin toimii.

Kuukauden aamuharjoitus ulkona -projektini opetti minulle, että käyttäytymisen yleistyminen on tuntuva ilmiö. En tehnyt mitään vaikeaa. Mutta yksinkertaisenkin käyttäytymisen – kuten tutun pilatesharjoituksen tai lutikan etsinnän – tekeminen uudessa ympäristössä voi olla vaikeaa. Ympäristössä olevat muutokset vaikuttavat käyttäytymiseemme, sillä se on käyttäytymisen pointti: olla vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. Siten tästä elämästä selvitään.

Elisa

- Toi hajutyöskentelyn kouluttaminen on vähän semmosta liikkuvaan maaliin yrittämistä. Ikinä ei pääse perille, sanoi Jirka (Vierimaa, joka on kenties pitkäaikaisin valmentajani).
- Niin mutta tärkeintähän on matka, irvistin minä.
- Sitä samaa on tutkimuksen tekeminen, jatkuvaa epävarmuuden sietämistä, sanoi Jirka ja keskittyi seuraavaksi Havun erotteluharjoitukseen.

Minä laitoin kännykästä videon tallennuksen päälle, mutta ajatukseni jäivät tarkastelemaan sitä, mitä Jirka oli sanonut. Olen tehnyt tutkimusta ja olen kouluttanut etsintäkoiria. Olen jopa kuvannut suhtautumistani koiran kouluttamiseen tutkijamaiseksi. En ollut koskaan ajatellut, että niitä yhdistäisi epävarmuuden jatkuva läsnäolo.

Etsintäkoira oppii koko ajan, jokaisella työkeikallaan. Koiran mielikuva etsittävästä hajusta voi muuttua sen seurauksena, millaisia kokemuksia se saa hajusta työskennellessään. Jos pystyn vain harvoin vahvistamaan koiran ilmaisun todellisessa työtehtävässä, en voi olla varma, tunnistaako koira etsittävän kohteen hajun oikein. Tai jos käytän työtehtävien aikana harjoitushajulla lavastettuja kätköjä, joista koira saa vahvisteen, en voi olla varma, keskittyykö koira etsimään vain sitä hajua varsinaisen työhajunsa sijasta.

Vaikka koira työskentelisi täydellisesti tänään, en voi olla varma, mitä koira on oppinut kuukauden päästä. En voi missään vaiheessa lopettaa harjoittelua tai koiran työskentelyn testaamista. Silti saatan jättää jotakin huomiotta. Saan objektiivisinta tietoa tilanteesta ainoastaan, jos koiran ilmaisu pystytään todentamaan oikeaksi työtehtävällä – ja toisaalta voidaan myös osoittaa, että koira ei ole ohittanut hajua työtehtävällä.

Jatkuva epävarmuuden sietäminen on yksi tärkeimpiä etsintäkoiran ohjaajan ominaisuuksia.

Tai ehkä paremminkin epävarmuuden hyväksyminen.

Kun koulutan etsintäkoiraa tai selvitän koiran työskentelyssä olevan ongelman syitä, lähestyn tilannetta tutkijan mielellä. Yritän huomioida mahdollisimman monta tekijää ja muuttaa yhtä asiaa kerrallaan, jotta näen sen vaikutuksen koiran toimintaan. Samalla tavalla toimisin, jos tekisin tutkimusta. Kummassakin työssä siedän – tai hyväksyn – myös sen, että en ole ehkä ottanut huomioon aivan jokaista tekijää. Ja sen, että saamani vastaus hyvin todennäköisesti herättää vain lisää kysymyksiä.

Tutkijan mielelle se on etsintäkoiran kouluttamisen suola ja sokeri. Vaikka onnistuin koiran kouluttamisessa työhön, voin etsiä jatkuvasti toimivampia tapoja kouluttaa ja työskennellä koiran kanssa. Sietää ja hyväksyä epävarmuutta, mutta samalla vähentää sitä.

Korjata kompassin suuntaa sitä mukaa, kun maali liikkuu.

Elisa

Subscribe now